Siirry pääsisältöön

Raadollinen rehellisyys

Olen aina saanut kuulla suorasukaisuudestani ja rehellisyydestäni niin hyvässä kuin pahassakin. Näitä piirteitä arvostetaan paljon, mutta samaan aikaan ne tekevät elämästä välillä kimuranttia. Ne toimivat vahvuuksina ja heikkouksina samaan aikaan.

Valkoisia valheita en ole ikinä ymmärtänyt. En siedä juuri lainkaan epärehellisyyttä, teennäisyyttä tai asioiden kiertämistä. Mielestäni elämä on todella paljon helpompaa kun on  rehellinen.

Teini- iässä olin oikea törkyturpa toisten mielestä kun opettelin tätä nenttien jaloa taitoa, että milloin on ok sanoa ja mitä. En ymmärtänyt ettei suusta voi päästää mitä sieltä nyt sattuu ulos tulemaan. En tiennyt mikä on sisäinen suodatin tai miten sen saa toimimaan. 

En näe syytä miksi pitäisi valehdella (ellei se vaikuta suojelevasti ihmisen terveyteen, hengissä pysymiseen/voi ehkäistä katastrofin), tai käyttää valkoisia valheita, vaikka olenkin kantapään kautta oppinut, että sosiaalisissa tilanteissa niihin useasti turvaudutaan, varsinkin naisten keskuudessa. 

Rehellisyys tai suoruus on mielestäni eri asia kuin tahallaan loukkaaminen, mutta tuntuu että useasti nämä asiat ovat hyvin lähellä toisiaan. Jos joku kysyy mielipidettäni asiaan X, ja siihen rehellisesti vastaan, on mielestäni omituista jos toinen saa tunnereaktion ja pahoittaa mielensä. Vai onko kysyjällä olettamuksena automaattisesti se, että odotetaan toisen kertovan mitä itse haluaa kuulla ja petytään, kun lopputulema ei ollutkaan ennustetun mukainen? 

"Ihminen valehtelee saadakseen itselleen jotakin etua, harhauttaakseen tai luodakseen asioista todellisuutta kauniimman kuvanMonesti valehtelija on joutunut haastetuksi tai tehnyt jotakin sellaista, joka ei ole hyvää. Joutunut toisin sanoen pinteeseen muiden edessä."

On ollut monia tilanteita, että joku on ottanut itseensä jostain mitä olen sanonut. On vaikeaa tulkita etukäteen milloin rehellisyys koetaan loukkauksena, ja milloin se taas on hyväksyttävää. Rehellisyydestä pidetään, mutta ei läheskään aina. Riippuu pitkälti ihmisen omista arvoista.

Sekin ihmetyttää, että miksei voi sanoa jos mielensä pahoittaa? Itse en osaa oikein loukkaantua joten tämäkin ilmiö on tuonut haasteensa sosiaalisissa suhteissa. Välttely ja selän takana kyräily ei johda mihinkään eikä tuo asiaan ratkaisua. Asiat voivat riidellä mielestäni, mutta ei ihmiset. Neurotyyppisillä nämä kuitenkin tuppaavat kulkemaan käsikädessä, he eivät ehkä ajattele yhtä loogisesti. 

Rehellisyydestä on kuitenkin ollut jotain etua elämässäni. Aikaisemmassa työpaikaikassani minut äänestetiin luottamusmieheksi juurikin näiden ominaisuuksien vuoksi. Tulin hyvin toimeen ihmisten kanssa ja olin mukava työkaveri, mutta osasin antaa palautetta työntekijöille/ johdolle rakentavasti, ja nostaa tarvittaessa kissan pöydälle jota kukaan muu ei rohjennut tehdä. 

Onneksi olen oppinut lukemaan sosiaalista "koodistoa" sen verran hyvin tähän ikään mennessä, että osaan suhteellisen hyvin tulkita milloin suorasanainen rehellisyys on ok, ja milloin joku siitä saattaa loukkaantua. Tämä ei takoita että valehtelisin. Pyrin vain löytämään erilaisen ilmaisutavan mikä on rehellinen, mutta toinen ei ota sitä loukkauksena. 

Mutta aina en minäkään jaksa naamioida käyttäytymistäni, vähiten silloin kun lusikat ovat  lopussa tai on kuormitukseltaan huonompi päivä. Sillon saatan tokaista ääneen esimerkiksi, että ruoka maistuu paskalle, tarkoittamatta mitään pahaa kokkeja tai muuta henkilökuntaa kohtaan. Näin kävi kerran opiskelijaruokalassa ja tajusin virheeni vasta, kun muut katsoivat minua hämmentyneenä.  Muille lause oli täysin sopimaton ja yleisesti loukkaava, itselleni se oli vain fakta joka perustui omaan makukokemukseeni.