Mistä kertoisin?
Pohdin, että millä logiikalla aloittaisin kirjoittamaan teille lukijoille.
Tuntuisi hieman hassulta suoraan hypätä tähän päivään kertomatta sanaakaan omasta historiasta tai kokemuksista lapsuuden, teini- iän ja varhaisaikuisuuden ajoilta. Sillä eihän neurodiversiteetti vaan yhtenä päivänä tulla tupsahda, ja tervehdi.
Ei. Se on ollut aina olemassa, mutta ei välttämättä tunnistettuna saati nimettynä diagnoosiksi.
Yleensä kuulee sanottavan, että kyllä sitä lapsena oli helppoa. En allekirjoita tätä väitettä ihan kokonaan. Itselleni lapsuus ei ollut helppoa ja huoletonta missä leikki raikui ja emotionaalinen kehittyminen olisi tuettu ja turvattu.
Minulla oli perhe, katto pään päällä, vaatteita ja ruokaa. Kulissit ulkoisesti olivat kunnossa mutta seinien sisäpuolella tietämys, empatia, sympatia, ymmärrys, turva, tukeminen, kannustus, työkalut ja sopeutuminen olivatkin sitten hieman heikommalla tolalla. Suurimmaksi osaksi siksi, että minut kasvattaneet eivät ymmärtäneet käsittelevänsä erilaisempaa tapausta.
Kun itse olin lapsi 80 luvulla, tietämys autismista ja neurodiversiteetistä oli luokkaa käpylehmä.
”Vielä 1980-luvulla autismista syytettiin ”jääkaappiäitejä”
Lapsuudessani vielä arvottiin, että mikä sen aiheuttaa ja vain vakavammin oireilevat/ paljon poikkeavat jäivät tähän tutkaan kiinni. Kaikki vähemmän oireilevat ovat ilmeisesti saaneet tuttipulloissaan aimo annoksen jonkin sortin häivetekniikkaa ja jollain ilveellä selviytyivät kaikista kouluista läpi vaikka tiesivät, että ovat aivan eri valmistussarjaa kuin nentit (neurotyypilliset ihmiset).
Oma lapsuuteni on rakentunut pääsääntöisesti havainnointiin, tarkkailuun, analysointiin, matkimiseen, opetteluun, tulkintaan, hallitsemiseen, sietämiseen ja tutkimiseen. Täytyi tietoisesti opetella itselle täysin omituiselta tuntuvia asioita, reaktioita, käyttäytymistapoja, sanomattomia normeja ja vuorovaikutuksen sääntöjä.
Vaikka kuinka yritin, niin silti paras mihinkä ylsin oli aina lopupeleissä jollaintavalla normaalista poikkeava.
