Tällä viikolla vietetään autismitietoisuuden viikkoa.  Sain autismiliitolta pyynnön, että osallistuisin kirjoittamalla #AsenneEiMaksaMitään teemalla. Niin monesti saa lukea voimalauseita kuinka elämä on asenteesta kiinni, tai kuinka asenne ratkaisee kaiken. Mutta kuinka moni näiden voimalauseiden viljelijöistä ja somepostaajista oikeasti on pysähtynyt miettimään, että toteuttaako itse omalla toiminnallaan näitä asioita, joita paukuttaa esille?  On hienoa kehuskella sillä, että on avoin persoona ja hyväksyy kaikenlaiset ihmiset, kunnes joku pieni ja yksinkertainen asia näyttää, että pitkälti kyse on jonkin sortin kaksoismoralismista tai ymmärtämättömyydestä sitä kohtaan, mitä nuo termit oikeasti tarkoittavat. Erilaisuus on hienoa, se on rikkaus!   Erilaisuus on hienoa niin pitkään, kunnes itse on se erilainen "normaaleiden" valtakunnassa ja omaa erilaisen käsityksen elämästä neurokirjon ihmisenä. Voisi siis sanoa, että erilaisuus on hienoa, kunhan ei ole liian erilainen. Harva

Nirso, rääppijä, ronkeli, pikkutarkka, nirppanokka.  Näitä sanoja sain kuulla koko lapsuuteni. Koulun ruokalassa oli pakko istua, kunnes oli kaiken ottamansa ruuan syönyt. Hirveitä aikoja ja hirveitä kumiperunoita. "Autismikirjolla tyypillistä on erikoinen kiinnostus suhteessa ruokaan tai kiinnostuksen puute. Joillekin lapsille pureskelu on vaikeaa. Joillekin ruoan koostumus ja tuntuma suussa on haaste. Jonkun on hankala tunnistaa kehon tuntemuksia, kuten nälkää ja janoa."  On tärkeää että ruoka näyttää, tuoksuu, maistuu ja on koostumukseltaan sellaista mitä sen mielestäni pitäisi olla. Vääränlainen ruoka on itselleni isohko triggeri. Kouluruokailut, työpaikkaruokailut tai toisen tekemät ruuat nostavat aina hien otsalleni, sillä tiedän, että ruuassa on 70% varmuudella jotain vialla. Myös tietynlainen rutiininomaisuus, joustamattomuus ja turvallisuus kulminoituvat ruokailujen suhteen. Olen keksinyt sloganin niille ketkä gastronomista kapeakatseisuuttani ihmettelevät: "Syö