Eräs ystäväni on aina hämillään siitä, että kuinka voin olla samaan aikaan ääniherkkä, ja kuitenkin luukuttaa musiikkia täysillä kotona, autossa ja kuulokkeiden kautta. Myös keikoilla käyn, jos vain kiinnostava artisti löytyy. Musiikilla on aina ollut erityinen paikka elämässäni. Lapsena se oli keino käsitellä tunteita joita ei saanut näyttää. "Vain heikot itkevät". Tämä lause kaikuu edelleen sisälläni.  Neurokirjon lapselle jolle omat/ muiden tunteet, niiden tarkoitus, näyttäminen ja hallinta olivat muutenkin vieraita, ei tehnyt hyvää oppia kasvamaan perheessä jossa tunnekylmyys oli läsnä ja tunteiden näyttämisestä rangaistiin.  Musiikkia kuuntelemalla saan jonkin yhteyden sisimpääni, avattua jonkun kanavan jota pitkin pystyn vapauttamaan tunteita, jotka muuten ovat piilossa.  Musiikin laji vaihtelee suunnattomasti mielentilaan, elämän vaiheiden, ympäristön ja kokemuksiin nähden. Riippuu mitä iskee sillä hetkellä, mitä sisin tarvitsee.  Törmään ajoittain johonkin uuteen kap

Olen aina saanut kuulla suorasukaisuudestani ja rehellisyydestäni niin hyvässä kuin pahassakin. Näitä piirteitä arvostetaan paljon, mutta samaan aikaan ne tekevät elämästä välillä kimuranttia. Ne toimivat vahvuuksina ja heikkouksina samaan aikaan. Valkoisia valheita en ole ikinä ymmärtänyt. En siedä juuri lainkaan epärehellisyyttä, teennäisyyttä tai asioiden kiertämistä. Mielestäni elämä on todella paljon helpompaa kun on  rehellinen. Teini- iässä olin oikea törkyturpa toisten mielestä kun opettelin tätä nenttien jaloa taitoa, että milloin on ok sanoa ja mitä. En ymmärtänyt ettei suusta voi päästää mitä sieltä nyt sattuu ulos tulemaan. En tiennyt mikä on sisäinen suodatin tai miten sen saa toimimaan.  En näe syytä miksi pitäisi valehdella (ellei se vaikuta suojelevasti ihmisen terveyteen, hengissä pysymiseen/voi ehkäistä katastrofin), tai käyttää valkoisia valheita, vaikka olenkin kantapään kautta oppinut, että sosiaalisissa tilanteissa niihin useasti turvaudutaan, varsinkin naisten ke

Oletko joutunut tukiopetukseen?  Onko se auttanut? Oletko oivaltanut yhdessä opettajan kanssa jotain? Jos mietit kyllä- sanaa yllä oleviin, niin hienoa! Itse sain kuulla että olen tyhmä, eikä minua voi auttaa. Ammatillisuus 100%. Näin vanhemmalla iällä mietin, että miksi joku on halunnut lähteä opettajaksi. En keksi muuta kun ihmisen palavan halun auttaa oppilaita oppimaan. Keksiä erilaisia opetusmenetelmiä, miettiä asioita oppilaan näkökulmasta ja kehittää opetustaan parhaaksi mahdolliseksi.  Saada iloa siitä että oppilaat onnistuvat ja kehittyvät. Näin ruusuisesti ei aina tapahdu. Opettajilta on kadonnut intohimo työhönsä, tai sitten he ovat leipiintyneitä työkuorman kasvaessa. Opetetaan samaa asiaa vuodesta toiseen samalla kaavalla, samoilla tehtävillä ja kalvosulkeisilla.  Kun oppilas ei opi niin laitetaan tukiopetukseen. Entä kun tukiopetus seuraa samaa standardisoitua kaavaa, eikä ota huomioon opiskelijaa yksilönä? Maailmassa on noin 7 miljardia aivoa ja voin vakuuttaa, ettei yks

Jokainen varmasti muistaa koulustaan tapauksen, jossa toinen lapsi imitoi toisen lapsen mieltymyksiä. "munkin lempiväri on punanen" Jep jep, ja viikon kulutua taas sininen. Kyseessä voi olla harmiton halu olla pidetty, tai tarve olla jollain tapaa oikeanlainen sopiakseen porukkaan. Lapset ovat rehellisen raadollisia ja erilaisuutta harvoin ymmärretään. Jännä, kuinka jo niinkin nuoressa iässä on valta- asettelut vahvoina. Autismikirjoon kuuluvalla voi olla hankala rakentaa/ löytää omaa omaa identiteettiään maailmassa, joka ei tunnu itselle sopivalta. Vai pitäisikö sanoa maailmassa, joka ei oikein anna sopia joukkoon. Jos lasta kasvussa ja identiteetin kehityksessä ei ohjata ja tueta, niin moni raukka hukkaa itsensä turhaan. Voi käydä niin, että otetaan liiallisesti vaikutteita ulkopuolelta ja yritetään niistä kasata identiteettiä, joka olisi mahdollisimman normaali. Tällöin päädytään kopioimaan toisten mieltymyksistä ja käyttäytymisestä keinotekoisesti omaa. En väitä että olis

Tutkin hieman miksi leikkiminen on tärkeää kehitykselle ja otin muutamia poimintoja. " Kuvitteluleikit, joihin kokemuksen mukana tulee rakennetta, juonta, vastavuoroisia rooleja ja aikuismaista kielenkäyttöä, ovat koko esikouluiän lapsen tyyppileikkejä ja mieluisia vielä paljon vanhemmillekin lapsille esimurrosikään asti ". " Nelivuotias on roolileikin ensimmäisellä huipulla. Hän rakastaa roolitunnuksia ja rakentaa ponnistellen leikeistään kokonaisia leikkimaailmoja ". " Hyvät leikkijät ovat haluttuja ystäviä. Lasten väliset suhteet kehittyvät juuri leikeissä " Leikkiminen on ollut aina todella hankalaa ja jopa ajoittain vastenmielistä. Varsinkin jos kyseessä ei ollut jokin toiminnallinen leikki missä oli selkeät säännöt ja tavoitteet. Mielikuvitukseni oli kyllä värikäs, mutten osannut liittää sitä asiaan asiaan joka kuvastaa oikeasti jotain muuta, tai jolla ei ollut konkreetista vastinetta. Miten kepillä voi ampua? Miksi nukkea tarvitsee syöttää sillä se

Pohdin, että millä logiikalla aloittaisin kirjoittamaan teille lukijoille. Tuntuisi hieman hassulta suoraan hypätä tähän päivään kertomatta sanaakaan omasta historiasta tai kokemuksista lapsuuden, teini- iän ja varhaisaikuisuuden ajoilta. Sillä eihän neurodiversiteetti vaan yhtenä päivänä tulla tupsahda, ja tervehdi. Ei. Se on ollut aina olemassa, mutta ei välttämättä tunnistettuna saati nimettynä diagnoosiksi. Yleensä kuulee sanottavan, että kyllä sitä lapsena oli helppoa. En allekirjoita tätä väitettä ihan kokonaan. Itselleni lapsuus ei ollut helppoa ja huoletonta missä leikki raikui ja emotionaalinen kehittyminen olisi tuettu ja turvattu. Minulla oli perhe, katto pään päällä, vaatteita ja ruokaa. Kulissit ulkoisesti olivat kunnossa mutta seinien sisäpuolella  tietämys, empatia, sympatia, ymmärrys, turva, tukeminen, kannustus, työkalut ja sopeutuminen olivatkin sitten hieman heikommalla tolalla. Suurimmaksi osaksi siksi, että minut kasvattaneet eivät ymmärtäneet käsittelevänsä erilai

   Niin. Tässä se on. On myönnetävä, että hieman löi tyhjää kun yritin keksiä jotain vetävää ja mehukasta kirjoitettavaa, joka räjäyttäisi lukijoiden aivokapasiteetin. Päädyin lopulta tyytymään tämmöiseen perus suomalaiseen lähestymistapaan joka ei räjäytä mitään, mutta luultavasti toimii sellaisenaan kuin on. Kimmokkeen tälle blogille sain TSAU ry:n kautta . Lähestyin heitä ja ehdotin että voisin olla mukana toiminnassa aktiivina, sillä aikuisiän diagnoosini autismin kirjoon kuuluvana AD/HD piirteiden kera mullisutti koko tähänasti eletyn elämäni ja tajusin, kuinka vähän neurodiversiteetistä tiedetään. Videobloggausta minulle ehdotettiin, mutta ihan siihen en vielä ole valmis lähtemään. Ehkä joskus tulevaisuudessa sekin on mahdollista. Haluan olla mukana levittämässä tietoutta ja jakamassa kokemuksiani siitä, miltä tuntuu tallata nenttien maailmassa jossa kaikki ei tosiankaan ole niin yksinkertaista, kuin mitä voisi olettaa. Kirjoitukseni perustuvat omakohtaisiin kokemuksiini / havain