Milloin riittää?

Monesti huomaan olevani itselleni liian ankara. Vaadin liikaa ja liian nopeasti. Pidän rimani korkealla, jopa liiankin.

Vaativan persoonallisuuden piirteet, kuten lääkärinikin totesi. 

Kun en omasta mielestäni täytä itselleni asettamia tavoitteita koen olevani epäonnistunut. Hyödytön. Täysi nolla. Jopa silloin, kun olen saanut aiotun asian tehtyä, mutta en tarpeeksi nopeasti. Ehdottomuus korostuu myös omaan tekemiseen ikävällä tavalla. 

Monasti omat saavutukseni eivät tunnu tarpeeksi ihmeellisiltä, kun vertaan muihin. Ei riitä että olen onnistunut jakamaan lusikkani oikein ja säännöstellyt energiani niin että jaksan koko pvn. 

Ei riitä, että olen osallistunut kouluun, tehnyt kodin hoidolliset työt, antanut aikaa koirille, pysynyt kasassa aisti- ärsykkeiden keskellä ja hoitanut muutamat juoksevat asiat. Ei. Päässä vain ruksuttaa että vielä isommin, enemmän ja paremmin. 

Vaikka pitäisi olla tyytyväinen, että jaksan myös ne päivät kun tulee melttareita, kaikki ahdistaa, jumitun, en pysty käymään kaupassa ja pää tuntuu olevan täysin aivosumussa. 

Olen juuttunut loputtomaan tyytymättömyyden kierteeseen, enkä riitä itselleni. 

Olen tottunut vertaamaan omaa suoriutumistani muihin lapsuudesta saakka, ja ponnistelemaan että pystyn samaan. Tämä siksi jotta maskini toimii ja sulaudun joukkoon. 

Näin aikuisiällä en haluaisi enää kokea samoja riittämättömyyden tunteita ja elää muiden varjossa. 

Eletyt vuodet ovat kuitenkin tehneet minusta tillilihamaisen sitkeän. Saatan heittää hanskat tiskiin, mutta  nopeasti ne jälleen sieltä nostan ja jaksan yrittää niin kauan uudestaan, kunnes onnistun. 

Ehkä olen oppinut väkisin periksiantamattomuutta vastineeksi vaativuudelle. 

Mielestäni neurokirjoon kuuluvat ovat sitkeitä. Ainakin kaikki tähän asti tapaamani ovat olleet. Me kohtaamme päivittäin enemmän haasteita kuin neurotyypilliset, ja silti jaksamne herätä uuteen aamuun. 

Emme välttämättä virkeinä, mutta heräämme kuitenkin.