Milloin riittää?

Liian ankara itselleen. Vaadin liikaa ja liian nopeasti. Pidän rimani korkealla, jopa liiankin.

Vaativan persoonallisuuden piirteet, kuten lääkärinikin totesi. 

Jos en täytä itselleni asettamia tavoitteita koen olevani epäonnistunut. Jopa silloin, kun olen saanut aiotun asian tehtyä, mutta en tarpeeksi nopeasti. Ehdottomuus korostuu myös omaan tekemiseen ikävällä tavalla. 

Omat saavutukset eivät tunnu tarpeeksi ihmeellisiltä. Ei riitä että olen onnistunut jakamaan lusikkani oikein ja säännöstellyt energiani oikein. 

Ei riitä, että olen osallistunut kouluun, tehnyt kodin hoidolliset työt, antanut aikaa koirille, pysynyt kasassa aisti- ärsykkeiden keskellä ja hoitanut muutamat juoksevat asiat. Päässä vain raksuttaa että vielä isommin, enemmän ja paremmin. 

Pitäisi olla tyytyväinen, että jaksan myös ne päivät kun kaikki ahdistaa, jumitun, en pysty käymään kaupassa ja pää tuntuu olevan täysin aivosumussa. 

Olen juuttunut loputtomaan tyytymättömyyden kierteeseen.

Olen tottunut vertaamaan omaa suoriutumistani muihin lapsuudesta saakka, ja ponnistelemaan että pystyn samaan. Näin aikuisiällä en haluaisi enää kokea samoja riittämättömyyden tunteita ja elää muiden varjossa. 

Eletyt vuodet ovat kuitenkin tehneet minusta tillilihamaisen sitkeän. Saatan heittää hanskat tiskiin, mutta nopeasti ne jälleen sieltä nostan ja jaksan yrittää niin kauan uudestaan, kunnes onnistun. 

Periksiantamattomuudella koitan antaa vastineen riittämättömyyden tunteelle.

Mielestäni neurokirjoon kuuluvat ovat sitkeitä. Ainakin kaikki tähän asti tapaamani ovat olleet. Me kohtaamme päivittäin enemmän haasteita kuin neurotyypilliset, ja silti jaksamme herätä uuteen päivään. 

Emme välttämättä virkeinä, mutta heräämme kuitenkin.