Kekustelu vaatii pelkän puheen tuottamisen lisäksi vuorovaikutusta, joka on perusta kommunikoinnille. Ihmiset puhuvat keskenään vaihtaen lauseita, mielipiteitä ja tietoa. Kommunikoinnin sisältö muokkautuu jatkuvasti jokaisen lauseen jälkeen luonnollisen jouhevasti. Kaikilla on mukavaa ja kommunikointi tulee kuin itsestään. Ketään ei varmaankaan yllätä, että yllä mainittu ei välttämättä ole näin helppoa neurokirjoon kuuluvalle henkilölle.  On hankalaa yhtyä keskusteluun mukaan joka näyttäytyy yleensä seuraavanlaisesti: Ei pysy aina kärryillä keskustelusta. Ei sisäistä milloin on enää relevanttia sanoa, mitä mielessä oli. Ei oikein osaa arvoida koska ennättää sanoa mielessä olevan asian. Ei kykene seuraamaan, jos keskustelu kulkee liikaa "aasinsiltoja". Turhautuu, jos keskustelu ei ole hedelmällistä ja relevanttia, tai ei etene nopeasti. Ei ymmärrä mitä toinen osapuoli yrittää viestitää kommunikaatiollaan. Jos yrittää kaikkensa että yhtyy mukaan keskusteluun voi lopputulema pi

Liian ankara itselleen. Vaadin liikaa ja liian nopeasti. Pidän rimani korkealla, jopa liiankin. Vaativan persoonallisuuden piirteet, kuten lääkärinikin totesi.  Jos en täytä itselleni asettamia tavoitteita koen olevani epäonnistunut. Jopa silloin, kun olen saanut aiotun asian tehtyä, mutta en tarpeeksi nopeasti. Ehdottomuus korostuu myös omaan tekemiseen ikävällä tavalla.  Omat saavutukset eivät tunnu tarpeeksi ihmeellisiltä. Ei riitä että olen onnistunut jakamaan lusikkani oikein ja säännöstellyt energiani oikein.  Ei riitä, että olen osallistunut kouluun, tehnyt kodin hoidolliset työt, antanut aikaa koirille, pysynyt kasassa aisti- ärsykkeiden keskellä ja hoitanut muutamat juoksevat asiat. Päässä vain raksuttaa että vielä isommin, enemmän ja paremmin.  Pitäisi olla tyytyväinen, että jaksan myös ne päivät kun kaikki ahdistaa, jumitun, en pysty käymään kaupassa ja pää tuntuu olevan täysin aivosumussa.  Olen juuttunut loputtomaan tyytymättömyyden kierteeseen. Olen tottunut vertaamaan om